perjantai 18. lokakuuta 2013

Kaalipataa ja Pavlovaa...




Olen jo jonkin aikaa aikonut kokeilla Pavlovan tekemistä. Tuo kuuluisa marenkikakku on nyt ollut niin tapetilla useassakin ruokaohjelmassa. Marengin teko sinänsä jännitti, mutta sain huomata, että se oli turhaa! Tämähän on helppo leivonnainen. Jouluksi voi kokeilla Pipari-rahkaversiota.
Ensin siis paistoin marenkipohjan pellillä. Sen jäähdyttyä laitoin suklaakermasta, vadelmista ja vaniljarahkasta tehdyn täytteen siihen päälle. Vielä muutama kokonainen vadelma koristeeksi ja unelma oli valmis! Mmmm... oikeesti HYVÄÄ!
Marenkipohjan paistettuani tein vielä kaalipadan, joka on oma versioni. Tämä on ns. lapsiystävällinen kaaliruoka. Nimittäin siitä syystä, että siihen tulee tomaattimurskaa ja juustoraastetta, jotka antavat oman säväyksensä ja vievät jossain määrin kaalin makua pois. Sitä siis syö myös meidän nuoriso, joka muuten on "pitkin hampain" jo pelkästä kaalin tuoksusta huoneessa.
Kaiken tehtyäni sain kaksi ystävääni vieraakseni ja he saivat toimia koemaistajina. Hyvin maistui! Kaalipadan jälkeen keitimme Pavlova-kahvit ja Mmm... kylläpä vei kielen mennessään! 
                                                            Makoisaa viikonloppua!

2 kommenttia:

  1. Olipa tosissaan hyvää! Minähän menin innostuneena kotiin ajatellen yllättäväni kotiväen omalla Pavlovallani. Yllätys siitä totisesti tulikin, myös itselleni! Jaetaan asia nyt samalla muidenkin lukijoiden kanssa, että voivat iloita kanssasi: Mittasin siis huolellisesti kuivat ainesosat erilliseen astiaan, jonka homman kohdalla pääsin nautiskelemaan mukavista keittiöpurnukoistani, joihin olin siirtänyt kaikki kuiva-aineet. Mukavalta näyttävästä kaapista on kiva ottaa tarvikkeita. Toteutin siis myönteistä milelikuvaani puuhakkaasta emännästä, joka iloisesti perheelleen tuottaa hyviä makuelämyksiä.
    Iloinen tekeminen jatkui "pavlovan" parissa, kun onnistuin erottelemaan keltuaiset ja valkuaiset ilman sotkuja. Olin varannut tietokoneen leffoineen viereeni vatkauksen ajaksi, koska muistelin aikaa vuosikymmenten takana, jolloin en millään jaksanut vatkata valkuaisvaahtoa riittävän kauan. Nyt sitä uhkaa ei olisi. Hyvin vatkautui valkuainen ja jaksoimpa vielä kaataa kuiva-aineet vähin erin vaahdon sekaan. Kuin samettia näytti olevan tuo ihme, jonka olin saanut aikaseksi.
    Mieheni avusti minua laittamalla pellin valmiiksi ja piirtämällä sopivan kokoisen ympyrän paperille, että ihanuuteni onnistuis myös mitoiltaan tulemaan täydelliseksi. Voi, olin niin ylpeä. Ennen etikan lisäämistä annoin kiusaukselle periksi ja työnsin sormeni tuohon pehmeyteen, jonka kuin ihmeen kaupalla olin saanut onnistumaan.En ole leiponut vuosikausiin ja siksikin tämä tuntui niin helpolta ja ihmeelliseltä. Tunsin, miten pehmeä vaahto kosketti kieltäni. Hymyilin jo valmiiksi maun herkullisuutta ajatellessani. Hymy vääntyi irvistykseksi; mitä ihmettä! Olin laittanut sokerin sijasta suolaa! Ehtoinen emäntä siis riisui esiliinansa, palasi autotalliin ja vaihtoi vatkaajan vasaraan. VOi olla, että seuraavaan leipomiskeraan menee taas muutama vuosikymmen. Ps. tulen teille syömään.

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, Elsa, että jaoit tuon tarinasi muillekkin! Itse sain naureskella sitä jo tuoreeltaan. Se on mielestäni niiiin hauska!

    VastaaPoista

Kiitos kommenteistanne,rakkaat blogiystävät! 💖